Talvihorroksessa

 Joka ikinen syksy, kun päivä lyhenee, ilma viilenee ja talvi tekee tuloaan, niin minä painun pikku hiljaa talvihorrokseen. Mitään ei jaksaisi tehdä, mikään ei jaksaisi kiinnostaa. Viimeiset syystyöt puutarhassakin vaatii huomattavia ponnistuksia. On halu vaan kömpiä peiton alle lämpimään ja nukkua muutama kuukausi. 

Aurausviittojen takominen maahan tuntui todella suurelta ponnistukselta. Luovuttamiselta. Luovuttaa irti kesästä ja antaa talvelle lupa tulla.

 

Onneksi tuli iskettyä ne viitat maahan. Ja vielä normaalia isompi määrä tällä kertaa. Sen verran on paljon tullut lunta tänä talvena, että ongelmissa olisi lumitöissä, ellei olisi aurausviittoja antamassa suuntaa.

Mutta näin tammikuun loppupuolella, kun aurinkokin pilkistelee joinakin päivinä taivaanrannasta, mieli virkistyy ja silmät avautuvat taas. Joulukuussa ei muuten Sotkamossa aurinkoa näkynyt yhtenäkään päivänä. Ei ihme, että väsymys ja masennus painaa, kun kylmässä ja pimeässä mörnötetään täällä mörköjen syöttinä.

Näin tammikuussa kroppa alkaa kaipaamaan jo touhua ja liikuntaa. Minäkin olen käynyt jo monta kertaa hiihtämässä! Ja onhan se mahtava tunne, kun kunnon hiihtolenkin jälkeen kroppa on väsymyksestä raukea ja lihaksia kihelmöi. Posket punaisena hymykin on herkemmässä. Tuntee kunnolla liikkuneensa. Mutta toisaalta sitä miettii, että kylläpä sen saman tunteen saisi muustakin liikunnasta, eikä vain hiihdosta. Onhan se vähän hullun hommaa lykkiä menemään tuolla pitkin metsiä. Pysähtyä välillä hankaamaan lumia suksenpohjista, että edes alamäkeen pääsisi muutenkin kuin kovasti lykkimällä ja toisena hetkenä kirota, että olisipa edes pieni sipaus pitoa pohjissa, kun ylämäkeen ei meinaa päästä, kun suksi lipsuu. Yhtenä päivänäkin on uutta lunta satanut paksut kerrokset ja latukone ei ole kerennyt vielä ajanut latuja auki. Siinä itse alamäkeen lykkiessä ja latua puhkoessa miettiin, että mihin sitä nyt taas on itsensä hommannut. Ja vielä vapaaehtoisesti. Ainahan sitä alamäkeen pääsee, mutta perskules, kun sitä pitää takaisin tullessa hiihtää pelkkää ylämäkeä. Vaaran päällä asumisen huonoja puolia 😜 

Ostin viime talvena itselleni sukset. Pitkä oli tovi siitä, kun edellisen kerran olin suksille noussut. Ainakin yli kymmenen, ellei jopa yli viisitoista vuotta. Mutta hiihtäessä saa olla yksin omine ajatuksineen ja suunnitella mielessään jo vaikka kevättä.

Aurinkoisia kelejä ja flunssattomia päiviä odotellessa.