Puutarhan tuholaiset

Kaikissa puutarhoissa niitä on. 

Eikä niistä kokonaan pääse koskaan eroon. 

Muuten kuin asvaltoimalla koko piha kauttaaltaan. 

Eikä välttämättä sekään tehoa. 

Tähän olen listannut havaitsemiani tuholaisia meidän puutarhassa, mitä tuhoa ne ovat saaneet aikaan ja miten niitä olen yrittänyt torjua.

 

Kirvat

 

Niiden herkkua ovat etenkin nuoret, pehmeät ruusujen varret ja nuput.

Ensimmäisinä vuosina, kun havaitsin ruusuissani kirvoja, annoin niille niskaan kylmää vettä sekä iltaisin kiertelin suihkuttelemassa mäntysuopaliuosta, jännetuppitulehduksen uhallakin, pitkin puskia. Silti tuntui, ettei tuhoyrityksistäni ollut juurikaan apua. Mutta sinnikkäästi jatkoin kirvojen kylvettämistä illasta toiseen.

Parina edellisenä kesänä en ole enää jaksanut tarjoilla niille iltapesuja. Ja iloikseni, sekä lasten iloksi, olen saanut huomata leppäkerttujen löytäneen ruusupuskani. Leppäkertut ovat pitäneet kirvainvaasion paremmin kurissa kuin minä. Joten olen antanut heille tilaa herkutella. 

Vielä eivät ole kirvat saaneet aikaan mitään peruuttamatonta tuhoa, joten en stressaa niistä sen kummemmin.

Liljakukko

Tuo pieni punainen pirulainen. Kun sen ottaa nyrkin sisään ja ravistaa, niin saa tietää, mistä otus on nimensä saanut.

Yhden löysin. Kerran. Pari kesää sitten. Kirosin ja maalailin mielessäni jo kauheita tuhoja ja järsittyjä kukkia. 

Sen yhden nitistin heti suurta inhoa väristen ja joka päivä kävin liljat läpi kovalla syynillä. Toista liljakukkoa en enää tavannut. Sormet ristissä toivon, että enää ei yksikään eksy pihaamme. Koska sotasuunnitelmat on jo laadittu. 

 

Koira

 

Irti päästessään juoksee surutta läpi kukkapenkkien ja muiden esteiden. Häkissä ollessaan kaivautuu, tai yrittää kaivautua häkin alta. Koska koira. Suomenajokoira.

Tuhottu tällä hetkellä muutama pioni, jotka toivottavasti nousevat vielä juuresta. Tuleva kesä näyttää. Tallottu myös paljon muita kasveja. 

Revitty joutessaan villiviinin alut, joidenka tarkoitus oli kasvaa nätisti häkkiä vasten, antaen koiraparalle suojaa paahteelta helteisinpinä päivinä. Mutta koira ei ymmärrä. Repihän se häkin päälle viritellyt aurinkosuojakankaatkin pieniksi palasiksi. Koska koira. 

Torjuntana käytetty kiljumista, karjumista, noitumista, komentamista, maanittelua, lahjomista, perässä juoksemista... Isännälle huutamista.

 

Lapset

 

Ne pienet avuliaat puutarhurit, menninkäiset. 

Syövät ja repivät versoneen raa'at mansikat, tomaatit, kurkut, karviaiset, viinimarjat... 

Pyörällä ja polkutraktorilla kanttaillaan vähän kukkapenkin reunoja. Välillä hienosti kiertäen, toisinaan unohtaen jarruttaa. Sitten muistetaan äiti... ja poimitaan kauniita kimppuja. Juurineen. Kukkapenkistä. 

Kaunokaiset, eli bellikset, olivat keskimmäisen ipanan herkkua yhtenä kesänä. Ei kerenneet pienet punaiset raasut terälehtiään oikoa aamuisin kohti aurinkoa, kun pieni herkuttelija nappasi ne ohimennen parempiin suihin. 

Tällä hetkellä miekkaillaan tyylikkäillä ninjaliikkeillä, pensaat pahimpana vastuksenaan. 

Ja se kakkahätä tai nälkä tulee juuri silloin, kun olet kyynärpäitä myöten upottanut kätesi kompostiin. Tai teet jotain muuta, jonka keskeyttäminen juuri sillä samaisella hetkellä aiheuttaa muutaman lisähuokauksen. 

Hellyttäviä, mutta niin rasittavia puutarhakavereita. 

Toimivaa torjuntakeinoa ei ole vielä löytynyt. Kiellot, käskyt, komentaminen. Naputtaminen, ohjastaminen, mukaan ottaminen. Testattu. Kaikki. 

Yhden kun saa opetettua, on jo toinen ja kolmas kaveri kasvamassa. 

Innolla odotan aikaa, kun mukaan tulevat mopot ja muut polkutraktoria enemmän tuhoa aikaan saavat vempeleet. Ja kun tulee halu opetella ruohon leikkaamisen salat.

 

Aviomies ja kera Stigan

Joka kesäinen kisa itseään vastaan, kuinka nopeasti ruohon saa leikattua yhdellä kertaa. Kanttaillaan ja kurvaillaan. 

Usein saa olla ruohonleikkuun jäljiltä asettelemassa kukkapenkinreunuskiviä takaisin paikoilleen, kun niihin on vähän osunut... Alimmat oksat herukka- ja karviaispensaista saa joka kerta hieman parturointia samalla. Tai sitten otetaan kerralla varman päälle ja puskan ympärillä on puolen metrin suoja-alue, joka odottaa innokasta kitkijää. 

Aluksi torjuntakeinona käytin naputtamista, motkottamista, tuhahtelua, mököttämistä. Mutta parhaimman tuloksen olen saanut sillä, että annan tilaa touhuta. Omalla tavallaan. Yritän tehdä sen helpoksi.

Kukkapenkit kantataan kauttaaltaan tarpeeksi leveästi, että ruohonleikkurin rengas ohjautuu nätisti kanttauksen päältä. Ruoho leikkautuu hyvin ja kitkemiselle ei jää juurikaan korsia pystyyn. Ja kivet pysyvät paikoillaan. Toiseen kohti kukkapenkinreunuskivet upotin maahan, että Stigan, sen keltaisen paholaisen, rengas voi ajaa kiven päältä. Eikä mene terä tylsäksi, eikä akka kiukkuiseksi. Ja kivet pysyvät paikoillaan. 

Herukka- ja karviaispensaille laitoimme tuet, jotta oksat eivät roiku liian rennosti, ohjautuen kuin varkain stigan terän eteen.

Vielä on tekemistä, että puutarhan nurmialue saadaan helposti leikattavaan tilaan. Ehdotuksena aviomieheltäni tuli jopa, että etupihan keittiönikkuan alta poistaisimme koko nurmikkoalueen ja laittaisimme siihen jotain istutuksia, koska se on alueena niin pieni ja tympeä leikata. Ja tottakai minä olen pistänyt tämän ajatuksen mietintämyssyyn, enkä ole suinkaan siitä ehdotuksesta pahoillani. Päinvastoin. Salaa hieron käsiäni yhteen, myhäillen pää täynnä suunnitelmia. Laittaisinko penkin täynnä kuunliljoja vai tekisinkö kivistä sommitelmaa...

Loppujen lopuksi on puutarhamme säästynyt suurelta osin harmittavilta tuholaisilta. Tai sitten en ole vielä niitä havainnut kukkasten kasvua ihastellessa. Kaikki hyödylliset ötökät ovat tervetulleita meidän puutarhaamme. Joten en haluaisi missään nimessä käyttämään mitään torjunta-aineita, jotka pahimmillaan tuhoavat myös kaikki hyödylliset pikkukaverit.