Kukkakahelin puutarha

Viime syksynä en päässyt kertaakaan käymään sienessä. Tänä syksynä olen päässyt jo muutamankin kerran. Ja onhan se vaan niin mahtavaa, kävellä pitkin poikin metsiä, välillä pahassakin ryteikössä, kun täytyy päästä oikaisemaan paremmille sieniapajille.  Metsässä on se omanlaisensa rauha. Siellä ei ajatella sotkuista keittiötä, eikä tekemättömiä kotitöitä. Metsässä ei murehdita tulevaa, eikä mennyttä, eikä olevaa. Siellä vaan ollaan, ajattelematta sen kummemmin. Paitsi sitä, että mistä löytyisi paras sieniapaja. Tänä syksynä on sienisato ollut kohtuullinen. Mutta lieneekö kylmistä säistä johtuvaa, mutta harvinaisen vähän on toukkia tai muita mönkiäisiä sienistä löytynyt. Isotkin sienet on saanut hyväkuntoisena nostaa koriin mukaan. Keskimmäisen pojan kanssa sienessä käydessä olin astua pienen pupusen päälle. Ihan kiljahdin säikähdyksestä, kun pikku puppelivauva nyhjötti liikkumatta metsätiellä. Sinne se sai jäädä rauhassa hyppelehtimään. Taisi se säikähtää minua

Odotan jännällä, että kerkiääkö tänä vuonna kaikki liljat avata nuppunsa ennen pakkasia. Liljoilla on isot ja komeat nuput, mutta suurin osta pitää vielä tiukasti terälehtensä supussa, eikä viitsi avata niitä tähän kylmän koleaan ja sateiseen syksyyn. Perinteisimmät pienemmät värililjat kukkivat jo elokuussa. Nämä yksinkertaisimmat värililjat ovat mielestäni kaikkein kauneimpia. Ne pysyvät pystyssä säässä kuin säässä, värit ovat puhtaat ja selkeät. Kauneimmillaan ne ovat muiden perennojen seassa. Olen istutellut liljoja vuosien saatossa moneen paikkaan, enkä juurikaan kirjoittanut ylös niiden nimiä. Erotan nipin napin värililjat ja puuliljat toisistaan, mutta siihen se jääkin. Onhan liljoja toki muitakin, Oriental-liljoja, LA-hybridejä ynnä muita. Ja näitä varmasti puutarhastamme löytyy ainakin joitain. Täytyisi varmaan paneutua niihin tarkemmin, mutta tähän asti olen tyytynyt vain ihailemaan liljojen kauneutta. Ja tuoksua. Paitsi puuliljoje

Taas on yksi ikuisuusprojekti saatu ainakin väliaikaisesti tehtyä loppuun. Väliaikaisesti siksi, koska heti, kun alue oli valmis, niin tuli hinku laajentaa sitä lisää ja avata ikuisuusprojekti uudestaan auki, pää täynnä uusia suunnitelmia. Tämän kertainen ikuisuusprojektini oli tehdä loppuun kiviportaat, joita aloin laajentamaan jo kolmatta kesää sitten. Kolme kesää sitten sain vision... mutta aika ja... no kiinnostus lopahti. Ja se odotutti sen muutaman vuoden ja uuden innostuksen. Kiviportaiden teosta kirjoitin jo talvella laajemman portauksen. Mutta nyt se on tehty! Kiviportaiden laajennus oli jäänyt siihen pisteeseen, että alhaalta katsottuna oikealla puolella, kolmen lisäportaan verran, oli tehty ja siihen jäänyt. Nyt tein kaksi porrastasannetta lisää ja portaiden jälkeen istutusaluetta, johon istutin maanpeiteruusuja sekä kaksi atsaleaa, Tarleena ja Illuusia.  Tuiviot ovat kasvaneet muutamassa vuodessa niin paljon, että ne peittivät jo kokonaan kivet, jotka

Tänä vuonna marjasato, niin puutarhassa kuin metsässäkin, vaikuttaa olevan hyvä. Erinomainen oikeastaan. Syksyssä on vaan se vika, että sadon kerääminen kehtuuttaa. Kesän luovuttaminen syksylle, talveen varautuminen. Se kehtuuttaa. Lakkoja oli soilla kerätä asti, vattuja kypsyy edelleen ja niitä on kerätä päivittäin pihan ympäriltä. Ja ne ovat yllättävän toukattomia, puhtaita. Ja isoja! Tänään viimeksi saimme reilu viisi litraa vattuja pakkaseen. Mustikoita on myös normaalin verran. Paikoin. Meidän mustikat ovat vielä osittain metsässä vesisateiden takia. Ensin ne olivat liian raakoja vielä poimittavaksi ja sitte tuli monen päivän vesisateet. Ja mustikat meni ylikypsiksi, vetisiksi. Jonkin verran mehumustikaksi niitä voi edelleen poimia, mutta kokonaisena pakastettavaksi niistä ei enää ole. Kirsikat. Niitä riittää. Meidän molemmat pienet kirsikkapuumme, Latvian Matala ja Suklaakirsikka aivan notkuvat runsaan marjakuorman alla! Tietäsin vain mitä kirsikoille voisi tehdä

Torstaita vasten yöllä puutarhassamme vieraili peto. Peto tiesi mitä tulla hakemaan. Se röyhkeä kusipää. Se, kumppanineen, on pyörinyt ja tutkaillut paikkoja lähitienoilla jo pidemmän aikaa. Meille se tuli keskelle pihaa, röyhkeästi. Se oli ensin yrittänyt päästä katon kautta häkkiin ja koppiin. Siitä muistona on jäänyt vain säleitä katon puisista reunoista siellä täällä. Sitten se oli kokeillut onneaan häkin reunatolppia repiessään. Hampain ja kynsin raastanut, repinyt verkon vierestä puisia runkotolppia. Samalla telmunnut alleen tuuhean kasvuston, isoja puskia vadelmaa, pitkiä horsmia... Lopulta se oli huomannut kopin seinälaudat heikoimmaksi kohdaksi. Raapinut, raastanut, repinyt laudat irti kopin seinästä. Ja ottanut sen mitä se tuli hakemaan. Pupun.  Poikien lemmikkipupu joutui ahman herkkuateriaksi elokuun viimeisenä päivänä. Ahma, tuo erämaiden arka asukki... Ja paskat. Pupun häkki on ollut sijoitettuna lähelle ulko-ovea ja niin, että kei

Tulipa tauko. Liian pitkä tauko kirjoittamisessa. Ja lötyyhän siihen syitäkin, tottakai. Suurin syy on se, että puhelimen kamera hajosi. Tai no ei se itse kamera hajonnut, vaan kameran linssiin tuli pitkä ja julma naarmu. Näin ollen jokaisessa ottamassani kuvassa oli keskellä kuvaa musta jurmu. Ei hyvä. Eli kuvat jäivät ottamatta ja blogi kirjoittamatta. Onhan minulla tuolla järjestelmäkamera kaapissa. Mutta se ei mahdu taskuun. Sitä ei vaan jaksa raahata matkassa. Mutta nyt on uusi puhelin ja uusi kamera 💕 Mutta aiheeseen takaisin. Vadelmat, vatut... Niitä on tänä vuonna tullut runsaasti. Ja ne ovat lähes toukattomia ja suuria. Facebookin uutisvirrassa vilahtaa joka päivä kuvia runsaista vattusaaliista. Paria viikkoa takaperin ihmiset postasivat kuvia lakkasuolta. Hyvä marjavuosi, näemmä. Mutta nyt on vattujen vuoro. Minullakin on hipottanut vattupuskaan meneminen jo monta monituista päivää. Mutta reilu vuosikas iippana kainanossa se on hieman... no

"Äidin kasvimaalla, raparperin alla,  sammakolla koti oli kultainen. Kirkas lehtikatto, alla multamatto, hirsiseinä vihreä ja punainen." Hoilottelin tuota vanhaa lastenlaulua tänään, kun ulkona lasten kanssa touhuttiin. Minä en yleensä juurikaan lauleskele, joten pojat olivat vähän ihmeissään ja pyysivät samaa veisua hoilaamaan useamman kerran. Neljännen hoilotuksen jälkeen oli jo pakko kieltäytyä uusintatoivomuksista. "Heittele vaikka ennemmin pikkukivillä..." on kommentti, jonka yleensä kuulen, kun loilotteleemaan alan. Niinpä. Ja siitä se ajatus sitten lähti. Yleisön toivomuksesta tänään leivoin raparperipiirakkaa. Ja voi himskatti, miten tuli hyvää! Raparperin palat upposivat uunissa taikinan sisään ja pehmenivät siellä oikein makeiksi ja suussa sulaviksi.  Tässä ohjetta kaikista parhaimpaan raparperipiirakkaan: 6 dl piimää tai rahkaa 5 dl sokeria 200 g sulatettua voita 10 dl vehnäjauhoja 2 tl vaniljasokeria 2,5 tl leivi