Siirry pääsisältöön

Marjasatoa

Tänä vuonna marjasato, niin puutarhassa kuin metsässäkin, vaikuttaa olevan hyvä. Erinomainen oikeastaan. Syksyssä on vaan se vika, että sadon kerääminen kehtuuttaa. Kesän luovuttaminen syksylle, talveen varautuminen. Se kehtuuttaa.


Lakkoja oli soilla kerätä asti, vattuja kypsyy edelleen ja niitä on kerätä päivittäin pihan ympäriltä. Ja ne ovat yllättävän toukattomia, puhtaita. Ja isoja! Tänään viimeksi saimme reilu viisi litraa vattuja pakkaseen.

Mustikoita on myös normaalin verran. Paikoin. Meidän mustikat ovat vielä osittain metsässä vesisateiden takia. Ensin ne olivat liian raakoja vielä poimittavaksi ja sitte tuli monen päivän vesisateet. Ja mustikat meni ylikypsiksi, vetisiksi. Jonkin verran mehumustikaksi niitä voi edelleen poimia, mutta kokonaisena pakastettavaksi niistä ei enää ole.

Kirsikat. Niitä riittää. Meidän molemmat pienet kirsikkapuumme, Latvian Matala ja Suklaakirsikka aivan notkuvat runsaan marjakuorman alla! Tietäsin vain mitä kirsikoille voisi tehdä, miten niitä säilöä. Mehua voisin kokeilla tehdä. Ennen ei ole ollut ongelmaa säilönnän kanssa, kun linnut ovat kerenneet poimia satomme talteen ennen meitä. Mutta tänä vuonna täytynee poimia kirsikat ihan itse. Suklaakirsikat kypsyivät parisen viikkoa aikasemmin ja ne on jo poimittu. Pojat söivät ne kovalla himolla. Minun suuhun ne maistui hivenen liian happamilta, mutta pojille kelpasi. Hyvä niin. Eivät menneet hukkaan.

Nyt viikonloppuna poimimme kaikki herukat puutarhastamme. Harmittelin poimiessa, kun silloin istuttaessa en kirjoittanut minnekään ylös, että mitä lajia mikäkin puska on. Nyt sitä tietoa olisi tarvittu.


Takapihan kolme mustaherukkaa, tai tutummin mustaviinimarjaa, tuottivat määrällisesti eniten marjoja. Niille pensaille piti keväällä laittaa kunnon tuet, kun edellisvuonna marja-aikaan oli oksat ihan maata pitkin. Nyt poiminen oli huomattavasti helpompaa.


Takapihalla on myös kaksi punaherukkapensasta, mutta tänä vuonna niistä ei saatu niin paljon marjoja kuin edellisenä vuotena. Tosin osittain syynä taisi olla myös se, että pienillä käsillä on käyty välillä riipimässä punaisia herkkuja parempiin suihin. Tuoreenahan marjat toki parhaita onkin.

Etupihallamme on sitten viiden mustaherukkapensaan lisäksi myös yksi viherherukka, kaksi karviaista ja yksi pensasmustikka. Kaksi mustaherukkapensaista vaikuttaa hieman kitukasvuiselta ja niistä ei tänä vuonna montaakaan marjaa saatu. Kasvu näyttää pysähtyneen ja marjat ovat pieniä. Ensi keväänä annan niille kunnon satsin kompostia ja katsotaan virkistyvätkö ne kasvamaan. Ellei tuhti lannoittaminen auta, saa nämä kaksi puskaa syksyllä lähteä ja istutetaan tilalle jotain muuta. Tyrniä, ehkä. Sitä kyllä tekisi mieli.

Viherherukka tuotti taas kaikista runsaimman ja parhaimman sadon. Harrin kanssa puhuimme, että jos hankkisimme pari puskaa lisää niitä. Ja ainakin yhden punaherukan myös. Minä olen jo monta vuotta haaveillut siitä vaaleanpunaisesta herukasta. Ja enpä pistästi vastaan vaikka valkoherukkaakin hankkisimme. Kyllä niitä puskia pihaan maahtuu. Ei ihan heti tila ole loppumassa kesken. Mutta se vähän hirvittää, että jos ja kun puskia hankkii vielä lisää ja niiden kasvaessa, sekä näiden nykyisten puskien kasvaessa, ne tuottavat vuosi vuodelta enemmän marjoja ja kuka ne kaikki sitten poimii. 😉😂

 

Karviaiset saivat jäädä vielä kypsymään viikon verran ainakin. Niitäkin tulee tänä vuonna mukavasti. Ehkäpä jonkun hyytelön tai hillon kokeilen keitellä niistä.


Pensasmustikan sato taas hieman huolestuttaa. Kerkiääkö marjat kypsyä ennen pakkasia. Muutama pakkasyö on näilläkin seuduilla jo ollut. Viime yönäkin. Mutta onneksi ei tänne vaaran päälle ole ihan vielä pakkasukko jaksanut nousta. 

Muutama hassu marja on saanut jo sinistä väriä pintaansa, mutta suurimmaksi osaksi kaikki pensasmustikan marjat ovat vielä aivan vihreitä, raakoja. Jospa syksy olisi sen verran pitkä ja lämmin, että nekin kypsyisivät. Jää nähtäväksi.

Ovathan ne marjat ainakin minun suuhuni paljon makeamman makuisia kuin saskatoonin marjat. Saskatoonit poimin viikonloppuna myös ja ne meni kaikki vain mehuksi. Pakkasessa kokonaisena säilötyt eivät enää sulatettuna kovin kummoiselta maistu. Tuprekäyttöönhän se marja oikeastaan on.


Onhan se mukavaa, kun marjat talveksi saa omasta puutarhasta. Niitä arvostaakin enemmän ja syö hartaudella. Ja säästää... talven varalle. Useana talvena ei ole raskinutkaan syödä marjoja kunnolla, vaan niitä on säästetty ja säästetty. Kunnes keväällä on huomattu, että marjoja sitten on edelleen yksi jos toinenkin pakastin ihan täynnä. 😉

Kommentit

  1. On noissa omissa marjoissa kyll aivan ihana fiilis. Vaikka niitä ei aina raaskisikaan syödä ;) Kuulosti jotenkin tutulle. Pikku hiljaa päässyt siitä säästämisen vimmasta eroon ja nautitaan täysin siemauksin itse kasvatetuista/ tehdyistä herkuista, niin kauan kun niitä riittää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Omat marjat ja kasvikset ovat vaan niin mahottoman arvokkaita, että niitä säästää viimeiseen asti ja syö vasta sitten, kun ne ovat nahistuneet ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kivet kukkapenkkien reunassa

Kukkapenkkien reunustaminen, eri materiaalit ja mielikuvituksen käyttö on joka kesäinen aihe eri puutarha-aiheisissa keskusteluissa ja lehdissä. Mieluisin kukkapenkkien rajausmateriaali mielestäni ovat luonnonkivet. Eikä pelkästään kukkapenkkien reunana, vaan kivien käyttö puutarhassa yleensä. Kivien erilaiset pinnat, värit sekä muodot ovat aina kiehtoneet monimuotoisuudellaan. Ja kivien ikuisuus. Ne eivät lahoa ja hajoa ihan pienestä. Ne ovat syntyneet vuosituhansia sitten. Ja ne ovat täällä vielä meidän jälkeenkin. Kivien kovuus ja ikuisuus tuo kontrastia kukille ja kasveille. Mutta kivien käyttö kukkapenkkien reunassa tuo myös omanlaisia haasteita. Kirjoitan tähän muutamia plussia ja miinuksia kivien käytöstä, oman kokemuksen pohjalta. Haasteet luonnonkivien käytössä kukkapenkin reunana Usein se itse kivien haaliminen on jo haaste sinänsä. Pieneenkin kukkapenkkiin menee yllättävän paljon kiviä. Ja mitä suurempia kivet ovat, sitä näyttävämpiä ne ovat. Ja sitä pain

Sammalleimun lisäys

Sammalleimu on nopeasti aurinkoisella paikalla leviävä kaunis ja kestävä perenna. Se viihtyy laihassakin maassa, hiekkaisessa ja kuivassa. Märkyydestä, etenkin talvella, ei sammalleimu oikein pidä.  Kasvi leviää mattomaisesti ja estää tehokkaasti rikkaruohojen kasvun. Se kasvaa myös varjoisammallakin paikalla, mutta varjoisassa kukinta jää heikommaksi. Sammalleimu on matala ja sen korkeus jää 5-15 senttimetriin. Siksikin se sopii täydellisesti kukkapenkkien reunakasviksi, kivikkoryhmiin, rinteisiin, luiskiin ja muurien päälle. Sammalleimut ovat perhosten mieleen ja ne ovat houkutelleet meidän pihaan paljon erilaisia perhosia.  Tänä kesänä sammalleimut ovat kukkineet aivan uskomattoman kauniisti ja pitkään. Niiden kauneus ja helppous saa haluamaan niitä aina vain lisää. Olisi hienoa saada kokonainen rinne täyteen sammalleimua, niin että kukinta näkyisi kauas, myös ohi ajaville autoille. Sammalleimu leviää aika hyvin, mutta se lähtee helposti kasvamaan

Alppiruusun istuttaminen

Alppiruusu on erittäin kaunis alukesän kukkija. Menestyessään kasvupaikallaan, se palkitsee puutarhurinsa vuosi vuodelta kasvavana komistuksena. Ensimmäinen alppiruusu meille hankittiin, koska Harri sellaisen meille halusi. Ja jos jotain kasvia puutarhaan haluaa, niin sellainen on tottakai saatava. 😉 Harmikseni en kirjoittanut ylös tämän kyseisen alppiruusun nimeä, mutta se oli joku hennon vaaleanpunainen pensas, jonka kasvukorkeudeksi oli ilmoitettu 100-150 cm ja sen ostimme alennuslaarista syyskesällä. Tämän ensimmäisen alppiruusun istutin metsän reunaan, männyn juureen. En saanut siihen varvikkoon kunnolla kaivettua minkäänlaista istutuskuoppaa, niin epäilin jo istuttaessa alppiruusun tuskin viihtyvän kovin kummoisesti paikallaan. Mutta yllätys seuraavana keväänä oli melkoinen, kun kasvi avasi kukkansa ja näytti oikein hyvinvoivalta. Mutta ei hyvää ettei toisinaan jotain huonoakin. Leikkimökin läheisyys ei ehken ollut mikään parhaiten mietitty ajatus. Vaan kesän