Kukkakahelin puutarha

Juhannuksen jälkeen vasta kesä kunnolla alkaa. Viimeiset tulppaanit availevat nuppujaan ja alkukesän kukkijat kukkivat nyt parasta loistoaan. Omenapuut ja kirsikkapuut lopettelevat jo kukintaansa ja angervot aloittavat vuorostaan. Yli viikko mennyt edellisestä kirjoituksesta. Vanha selkävaiva nosti taas päätään niin, että juhannuskin meni lähes kontatessa ja sairaalan päivystyksessä. Eikä kivulta ja säryltä päässyt edes kiertämään puutarhaa ja ihastelemaan kasvua. Nyt viimein tänään pääsin illalla kunnolla katselemaan puutarhamme kaunistuksia ja ajatukset sekä suunnitelmat tuleville kesille (ja tällekin) laukkaa hullun lailla. Raskaimmat työt täytynee tältä kesältä jättää tekemättä, mutta aina voi suunnitella. :)  Loppu viikosta täytyy skarpata enemmän ja kirjoittaa pidemmästi. Nyt tyydyn vain ihailemaan auringon ja kesän kasvun ihmeitä.

Pioni, tuo paljon puhuttu, paljon huhuttu, puutarhan kruunu. Pionin istuttamiseen ja hoitoon liitetään lähes salaseuramaisesti erilaisia uskomuksia ja myyttejä. Sen kerrotaan olevan vaikea, lähes mahdoton kasvattaa kukkivaksi. Vaatii liki päällä seisontaa, loitsuja ja roppakaupalla hyvää tuuria, että sen saa kukoistamaan ja kasvamaan vuodesta toiseen. Ja höpön höpö! Myytit pioneista kannattaa heittää kertaheitolla romukoppaan. Jokaisella puutarhan perennalla on omat kasvuvaatimuksensa. Niin myös pioneilla. Mutta ne eivät ole tähtitiedettä. Tässä muutama tiukasti ihmisiin iskostunut myytti pioneista. Pioni ei pidä siirtämisestä. Jos sitä siirtää, niin saa kukintaa odottaa useita vuosia. Tarua Komeasti kukkivankin pionin voi jakaa ja siirtää. Tarkastele vain alkuperäistä istutuspaikkaa ja istutta pionin uuteen paikkaan, jossa sillä on samanlaiset kasvuolosuhteet. Etkä menetä seuraavan kesän kukintaa.  Paras siirtoaika on syksyllä, elokuun lopussa, kun kasvuaika ei ole vie

Tulihan se kesä sieltä. Vihdoin. Puutarhassa tulppaanit aloittelevat kukintaansa ja muut kasvit kurottelevat kohti lämpöä ja aurinkoa. Ihanaa! Kesä! Onhan tätä odotettukin. Meillä kesä alkoi vähän eri merkeissä. Pian kaksi viikkoa kestäneellä vatsaflunssalla, joka ei jättänyt yhtään perheenjäsentä rauhaan. Nyt Harri viimeisinpänä alkaa pikku hiljaa olemaan jo terveen kirjoissa. Mutta kylläpä voimat ovat jokaisella olleet tiukilla. Ei ole jaksanut ajatellakaan kirjoittamista. Jäänyt puutarhan huolto myös täysin vain ihastelun asteelle. Ja kylläpä sitä ihatelua on riittänytkin. Joka päivä rakastun puutarhaamme uudestaan ja uudestaan. Kaikki kasvit kurottelevat kilvan kohti aurinkoa, kasvaen päivittäin useita senttejä. Yrittäen kuroa kiinni pitkän kevään aiheuttamaa viivästymistä.  Joka päivä aina joku uusi kukka avaa nuppunsa ja esittelee kirkkaan värisiä terälehtiään houkutellakseen pölyttäjiä tanssahtelemaan kanssaan.   En tiedä onko minulla talven pölyjä

Viime keväänä meille muutti uusi perheenjäsen. Pupu nimeltä Reetu. Reetu on poikien lemmikki ja se asustaa meillä kesän. Syksyn tullen puppeli muutti asumaan naapuriin, anoppilaan. Meillä kaksi astmaatikkoa ja kolmas allergikko ei salli eläimiä sisätiloissa. Viime vuonna puputyyppi muutti meille jo kuukautta aikaisemmin, mutta tänä vuonna kylmät ilmat ja se hemmetin lumi, on viivästyttänyt kotiinpaluuta.  Mutta nyt puppeli palasi takaisin kotiin, kovasti kasvaneena ja edelleen niin tuttavallisena tyyppinä. Hän asustaa turvallisesti meidän suomenajokoira Herkon häkin takana ja hän käyttäytyy ihan samalla tavalla kuin koirakaverinsa. Molemmat hyppivät häkkiään vasten, kun ihminen tulee lähelle ja kinuaa silitystä. Ja ruokaa. Mikään määrä maailmassa ei ole tarpeeksi, kun on kyse ruuasta. Ja se hotkitaan heti parempiin suihin.  Koska tämä puputyyppi on niin kovin tuttavallinen, en saanut hänestä otettua yhtään kunnollista kuvaa. Kameran työnsin lähelle verkkoa, n

Olen ehkä vähän hassu ajatuksineni, mutta minun mielestäni kukkapenkki ilman yhtäkään istutettua kasvia on kaunis. Se on valmiina ottamaan vastaan unelmia. Se on unelma. Tyhjä taulu, johon voi alkaa hahmottelemaan uutta taideteosta. Se on lupaus. Kun penkkiin alkaa istuttamaan kasveja, tulee haikea fiilis. Voisin jättää penkin kokonaan kasveitta. Kaunis tumma multa, ilman rikkaruohoja. Ilman mitään. Siksikin haluan tehdä joka kevät uuden kukkapenkin. Uuden unelman. Ja siksi rakastan kevättä yli kaiken. Kaikki on vasta valmiina aloittamaan kasvun. Mullan tuoksua, kastematoja. Hillittyä kasvua. Ja kaikki, koko kesä on vasta tulevaisuutta. Vähän sama homma, kun kasvit aina pikkuhiljaa alkavat leviämään ja kasvamaan juurtuessaan paikoilleen. Ne kasvavat ja peittävät alleen paljaan mullan. Näen että kasvit viihtyvät, mutta haluaisin silti nähdä siellä välissä myös sitä paljasta maata. Vähintäänkin kukkapenkin reunassa. Siksikin minulla on tullut viharakkaussuhd

Oli menneessä toukokuussa pari lämmintäkin päivää. Saatiin poikain kanssa laitettua kasvulavaan siemenetkin kylvettyä. Tänä vuonna vanhin pojistani sai päättää mitä kaikkea kylvetään. Tottakai herneet olivat hänellä suosikki numero yksi. Sokeriherneitä. Vaikka minä olisin tänä vuonna voinut jättää ne välistä. Mutta pojillehan ne kaikki oikeastaan on. Saavat seurata kasvun ihmettä ja hoitaa omaa kylvöstään. Ja kylläpä ne omaankin suuhun mielellään nappasee, kun kesäisenä iltoina lasten jo nukkuessa kävelen pitkin puutarhaa paljan varpain ja kuuntelen kesäisen illan suloisia ääniä. Viime vuonna ei näköjään meillä herneitä ollutkaan, vaan oli porkkanan ja salaatin lisäksi punajuuria ja kolmea eri yrttiä, eli persiljaa, tilliä ja ruohosipulia. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Viime vuonna tosiaan kasvulava näytti jo kesäkuun alussa noinkin hyvältä. Toivottavasti tänä vuonna jotain edes kerkiää nousta. Ruohosipulin juuripaakku pyörikin keväällä kokonaisena, kun möyhin lavaa