Kukkapenkki ilman kukkia

Olen ehkä vähän hassu ajatuksineni, mutta minun mielestäni kukkapenkki ilman yhtäkään istutettua kasvia on kaunis. Se on valmiina ottamaan vastaan unelmia. Se on unelma. Tyhjä taulu, johon voi alkaa hahmottelemaan uutta taideteosta. Se on lupaus.

Kun penkkiin alkaa istuttamaan kasveja, tulee haikea fiilis. Voisin jättää penkin kokonaan kasveitta. Kaunis tumma multa, ilman rikkaruohoja. Ilman mitään. Siksikin haluan tehdä joka kevät uuden kukkapenkin. Uuden unelman. Ja siksi rakastan kevättä yli kaiken. Kaikki on vasta valmiina aloittamaan kasvun. Mullan tuoksua, kastematoja. Hillittyä kasvua. Ja kaikki, koko kesä on vasta tulevaisuutta.

Vähän sama homma, kun kasvit aina pikkuhiljaa alkavat leviämään ja kasvamaan juurtuessaan paikoilleen. Ne kasvavat ja peittävät alleen paljaan mullan. Näen että kasvit viihtyvät, mutta haluaisin silti nähdä siellä välissä myös sitä paljasta maata. Vähintäänkin kukkapenkin reunassa.

Siksikin minulla on tullut viharakkaussuhde takapihalla olevaan isoon kivillä reunustettuun kukkapenkkiin. Siinä kasvit ovat, oikeastaan lähes hoidotta, ottaneet paikkansa ja vallanneet koko penkin. Ei rikkaruohotkaan mahdu mistään välistä nousemaan. Penkki on kaunis ja rehevä. Ihana cottage garden tyyppinen rönsyilevä, muhkea, kaunis, valmis. Se on valmis. Liian valmis.

Tähän penkkiin olen alunperin istuttanut kaikki väliaikaisesti. Kaikille näille kasveille on ollut muita suunnitelmia. Mutta ne ovat viihtyneet penkissä niin hyvin, että sinne ne ovat saaneet jäädä. Ja sen huomaa myös siitä, että kasvien valinnassa ei ole ollut mitään ajatusta. Kasveja ei ole valittu koskaan tuohon penkkiin, ne ovat vaan joutuneet sinne. Ja kasvien paikkaa penkissä ei myöskään ole ajateltu. Ne on vain isketty siihen. Vapaaseen kohtaan. Odottamaan lopullista osoitettaan.

Rakastan ja ihastelen rehevää runsasta puutarhaa ja sellaisen haluaisin itsellenikin. Mutta joku pieni ääni sisälläni huutaa ja haluaa hallittavissa olevaa, tarkasti rajattua miljöötä pienine tarkkoine yksityskohtineen. Nämä kaksi ääripäätä kilvan nyrkkeilevät ja tappelevat toisiaan vastaan.

Olen ratkaissut tämän omassa päässäni ja puutarhassamme niin, että puolet etupihasta pyrin pitämään tarkemmin rajattuna ja hallittuna. Kitken ja kuopsutan lähes kynsisaksilla kukkapenkin reunoja. Kanttaan ja konttaan. Mikään kasvi ei saa levitä liikaa, vaan kaikelle on oma paikkansa. Siksi pionit, särkyneetsydämet, anemonet... ovat parhaita kasveja siellä. Ryhdikkäitä, kauniita, uljaita.

Boheemimman mielialan vallatessa ajatukseni, suuntaan kulkuni takapihalle. Takapihalle ja muualle puutarhassa olen sitten sallinut rönsyilevämmän puutarhan. Eikä takapihan istutuksissa muutama rikkaruohokaan haittaa. Takapihan isossa kukkapenkissä annoin viime kesänäkin rönsyleinikin kasvaa ja kukkia, koska se vaan sopi siihen ja näytti todella hyvältä. Eikä tule koskaan valtaamaan koko penkkiä. Ja jos vaikka valtaakin, niin sitten minulla on komea rönsyleinikkipenkki. Piristävä keltainen. 

Eikä rönsyleinikki ole ainoa luonnonkasvi, jonka olen antanut kasvaa ja kukoistaa kukkapenkissäni. Miksi kaikki kasvit täytyvät olla jalostettuja? Ei luonnonkasvi ole puutarhassa rikkakasvi. Rikkakasvi on kasvi, joka kasvaa väärässä paikassa. Eli myös niin sanotut puutarhakasvit voivat olla rikkoja, jos ne kasvavat väärässä paikassa. Suomen luonnossa on paljon kauniita kukkia ja kasveja, joita voisin istuttaa omaan kukkapenkkiini. Ei olisi huolta talvenkestävyydestä, eikä vääristä kasvuolosuhteista, jos kasvi itse on päättänyt jäädä penkkiin asumaan.

Miltäköhän näyttäisi kukkapenkki, jonka tekisi kukkia vaille valmiiksi muutaman vuoden päästä. Kanttaisi, tekisi reunat. Lannottaisi ja hoitaisi. Ja antaisi luonnon hoitaa kaikki kasvivalinnat.